Löyhä superegoni

Sigmund Freudin mukaan ihmisen energia koostuu elämänvietistä ja aggressio- eli kuolemanvietistä. Elämänviettiä ylläpitävä voima on libido, seksuaalivietti. Kuolemanvietti taas ilmenee lähinnä tuhoamisviettinä; tahtona tuhota, sekä toisaalta myös yksilön kykynä ymmärtää olevansa jatkuvasti lähempänä omaa tuhoutumistansa, kuolemaa.

Mielen Freud jakaa kolmeen sketsihahmon kaltaiseen tasoon, joista kaikkein alkeellisimmasta ja tiedostamattomimmasta osasta vietit kumpuavat. Kyseisen tason Freud on nimennyt Idiksi ja se kuvataan usein sikamaisena, lapsekkaana hedonistina. Id toimii täysin mielihyväperiaatteella, se pyrkii haalimaan välitöntä maksimaalista mielihyvää sekä minimoimaan mielipahan. Minkä tahansa vauvan nälkäitkua seuratessa lieneekin jo selvää, että ihmisen tajunnan Id-osa on valmiina jo syntymästä saakka.

Jotta ihminen kykenee järjestäytymään laumassa, toimimaan yhteiskuntakelpoisesti, on hänen kasvatettava moraali. Tätä psyyken ylintä ja tietoisinta tasoa Freud kutsuu Superegoksi. Sen alkeellinen versio muodostuu jo alle kouluikäiselle lapselle, suunnilleen siinä vaiheessa, kun lapsi oppii jonlaisen käsityksen siitä, mitä tarkoittaa oikea ja väärä. 

Kolmas mielen taso Freudin teorian mukaan on Ego. Se toimii Idin ja Superegon välissä pyrkien parhaansa mukaan tasapainottamaan näitä kahta ääripäätä. Siinä, missä Superego rajoittaa Idistä kumpuavia mielihaluja, Ego pyrkii etsimään kompromisseja, joihin ne molemmat kykenisivät tyytymään.

Mielensisäisiä ongelmia luonnollisesti seuraa, jos hedonistinen Id ei ole tasapainossa moraalisen Superegon kanssa. Liian tiukan moraalikäsityksen, omaava henkilö laiminlyö mielihalujaan sekä normittaa ja rajoittaa itseään liikaa, mikä johtaa melkein poikkeuksetta itsesyytöksiin ja ahdistukseen. Toisaalta liian löyhä Superego ei ole yhtään sen parempi lopputulema, sillä se johtaa normittomaan "hällä väliä" -meininkiin, kun Id alkaa rajoituksetta ohjata henkilön toimintaa. Tällöin normeihin sopeutuminen ja yhteiskunnan käyttökelpoisena osarattaana toimiminen vaikeutuvat huomattavasti.

Minä, jos joku, osaan kertoa olemattoman Superegon omistamisesta.

Viime viikonlopun bileissä päädyin lääppimään puolituttua tyttöä samalla sängyllä, jolla poikaystävä istui kysymysmerkin näköisenä metrin päässä. Lääppimisessäni ei ollut mitään agendaa, se vain tuntui sillä hetkellä hyvältä. Vaikka hetken päästä tiedän toimineeni typerästi, en silti opi virheistäni. Esimerkkejä samankaltaisesta toiminnastani löytyy niin täysin tarpeettomien asioiden varastamisesta, sairaskohtauksien esittämisestä, holtittomasta valehtelusta kuin yhden illan ajalta kertyneestä kahdella kädellä laskettavasta seksikumppanien määrästäkin. Eikä missään näistä tapauksista ole ollut sen kummempaa motivaatiota tai syytä kuin se, että sattuipa silloin huvittamaan.

Tämän päivän olen tapojeni vastaisesti kuluttanut maaten selälläni pohtien, johtuuko sekava käytökseni orastavasta alkoholiongelmasta tai kenties itsetuhoisesta tarpeesta luoda kaaosta ympärilleni. Freud sanoisi, että minulla on olematon Superego. Allekirjoitan. En jostain ihmeen oikusta ole koskaan oppinut kunnolla noudattamaan normeja. 

Tämä kaikenlainen normeja rajusti rikkova toimintani ei johdu kapinoinnista niitä vastaan, vaan yksinkertaisesti kykenemättömyydestä sopeutua niihin. Älykkäänä ihmisenä tiedän, että normien edes pääpiirteittäinen noudattaminen olisi oman etuni mukaista ja siksi tahtoisin pyrkiä edes jonkinasteiseen normatiiviseen toimintaan. Ongelmami tosin piilee siinä, että koska normien noudattaminen ei tule itseltäni luonnostaan, (minulta puuttuu sisäinen Superegon ääni, jota ehkä myös

omaksitunnoksi joskus kutsutaan) tajuan useimmiten vasta tilanteen

jälkeen, miten siinä olisi kuulunut toimia. Itse tilanteet suoritan sillä "hällä väliä" -asenteella.

Lopputulos on siksi usein pelkkää tuhoa. Niin lääppimäni tyttö, kuin poikaystävänikin (tietenkin) loukkaantuivat minulle heti toisensa ja käytökseni huomattuaan. Tosin poikaystäväni näyttää jo aikojemme alussa hyväksyneen sen, että tuhoan vähän väliä suhdettamme typerillä toiminnoillani. En pääse tempuistani eroon, ne tulevat kanssani kaupan päälle.

Viikko sitten tapasin linja-autopysäkillä miehen. Olin pienen kohtaamisemme aikana ehtinyt valehdella kaiken itsestäni, ja antaessani hänelle puhelinnumeroani olin jo varma, etten silti koskaan tulisi olemaan häneen minkäänlaisessa kontaktissa. Mies kuitenkin tekstiviestitti minulle myöhemmin jotain hyvin sykähdyttävää:

"Olet pimeä nainen ja pidän siitä"

Kyseinen lausahdus on itseni kohdalla ehkä kaunein kohteliaisuus. Lukiessani viestin päätin tavata miehen uudelleen ihan vain kuullakseni, miten hän onnistui niin nopealla kohtaamisella näkemään hämärän luonteeni.

En päätöksestäni huolimatta tavannut häntä, enkä enää aiokaan. Minun ei enää tarvitse, sillä ymmärsin tänään pohdinnoissani omasta pimeydestäni enemmän, kuin yksikään selvännäkijä bussipysäkillä kykenee huomaamaan.

Kaikki johtuu nimenomaan siitä Superegon puutteellisuudesta.

Se, vielä joskus yhdistettynä humalaan, luo puhdasta sotkua, josta kuitenkin luodessani nautin, enhän sitä muuten tekisi. Jälkeenpäin, olin sitten sekoillut humalassa tai ilman, kadun aina. Aina. Mutten koskaan ilmeisesti niin paljoa, että kykenisin oppimaan virheistäni.

Vaikka sotkua aiheutuu nimenomaan ihmissuhteideni saralle, olen joka tapauksessa suhteellisen suosittu. Minua ympäröivät ihmiset ovat vuosien varrella turtuneet sekoiluilleni, usein he eivät jaksa niistä edes kiinnostua, ja toisinaan he jopa odottavat minulta niitä. Siksi joskus onnistuessani ylittämään näkymättömän rajan ja tuottamaan suhteellisen paljon mielipahaa läheisilleni, pääsen pinteestä kuitenkin helpommalla, kuin kuka tahansa muu.

Heureka-elämykseni syntyi, kun ymmärsin, että ympäristööni sopeutumisen sijaan olenkin onnistunut sopeuttamaan ympäristöni itseeni. Olen luonut itselleni verkoston, joka

sallii tai vähintään jättää paheksumatta normitonta käytöstäni. 

Tämä johtaa siihen, että minun on vaikea kasvaa koskaan vastuuseen.

Tahtoisin kehittää edes jonkinasteisen Superegon moraalinvartijaksi. Minun omani on jäänyt jollekin hyvin kehittymättömälle tasolle. Järjellä pähkäiltynä tiedän teoriassa, miten kuuluu toimia, mutten ole tähän asti kyennyt sisäistämään oikeita toimintamalleja sellaisiksi, että tahtoisin tunnetasolla, tilanteen tuomassa hetkessä, toteuttaa niitä.

Aion selvittää, missä kohtaa Superegoni kehitys on taantunut, mikä meni vikaan, kun se ei saavuttanut täysikasvuisuutta ja mikä sen mahdollisesti pahoinpiteli.

Analyysien pimeä puoli

Todennäköisesti eniten tunnustetuin älykkyyden jaotteluyritys on  Robert Sterbergin jako luovaan, käytännölliseen ja analyyttiseen älykkyyteen.

Olen tullut siihen tulokseen, että jos näistä kolmesta pitäisi valita pois yksi, sen kannattaisi olla ehdottomasti analyyttinen älykkyys. Sillä se ei ole yksilön kannalta oikeasti kannattava, toisin kuin nuo kaksi muuta.

Arvostan luovaa ja käytännöllistä älykkyyttä helvetin paljon. Osittain pelkästään siksi, että ne hyödyttävät kantajaansa oikeasti elämässä.

Luova älykkyys on ilmiöiden uudelleen suhteuttamista, uusien ideoiden ammentamista ja niiden esillepanemista. Luova älykkyys auttaa omistajaansa selviämään kiperistä tilanteista kehittämällä uudenlaisia ratkaisukeinoja. Luova älykkyys on siis hyödyksi miltei aina.

Ja mitä käytännölliseen älykkyyteen tulee, jopa älykkyyden yksi tunnetuimmista ruumillistumista, itse Aristoteles, on sanonut, ettei ihminen kykene olemaan oikeasti järkevä, olematta käytännöllisesti älykäs. Siinä se. Käytännöllistä älykkyyttä tarvitaan jatkuvasti. Käytännöllinen älykkyys on asioiden soveltamista käytäntöön, nimenomaan luovan älykkyyden konkreettista toteuttamista.

Minut on tosin kohtalon ironiasta kastettu pataan täynnä analyyttistä alykkyyttä. Tuota kaikista epäkannattavinta älykkyyden lajia.

Olen sitä mieltä, ettei analyyttinen älykkyys kykene kantamaan kamalan pitkälle. Vaikka jo nykyaikana vallitseviin älykkystesteihin katsahtamalla kykenee huomaamaan niiden painotuksen analyyttiseen älykkyyteen (avaruudellinen hahmottaminen, suhteellisuudentaju jne), uskallan väittää, ettei se loppupeleissä ole lainkaan niin hyödyllinen, kuin mitä sen yliarvostus antaa ymmärtää. Liiallinen analyyttisen älykkyyden harjoittaminen vieroittaa harjoittajansa elämästä.

Analyyttinen älykkyys on nimensä mukaan ilmiöiden analysointia, niiden suhteuttamista, sekä kriittistä arviointia. Ja minä ihan tosissaan ja oikeasti rakastan analysointia. Välillä tuntuu, että aivojeni nimenomainen tarkoitus on tuottaa analyysejä. Enkä tosiaan tiedä mitään, en mitään, parempaa, kuin itse tuottamani analyysi, joka mielestäni onnistuu oivaltamaan jotain. Käytän mielelläni aikaa asioiden pohtimiseen ja niin ihmisten kuin ilmiöidenkin syväluontoiseen analysoimiseen - ei sen puoleen. Silti olen sitä mieltä, että vaikka analyyttinen älykkyys toki antaa välineet kritisoida, pelkällä kriittisellä ajattelulla ei yleensä aja itseään kuin ahdistukseen. Se tekee itsenikin loppujen lopuksi hyvin onnettomaksi.

Tästä hyvänä käytännön esimerkkinä sosiaaliset tilanteet. Korkean analyyttisen älykkyyden omaava henkilö kykenee toki olemaan tappavan hyvä sosiaalisissa tilanteissa. Analyyttisesti älykäs voi tahtoessaan huomata miltei jokaikisen keskustelun tukipilarin, kompastuskiven ja mahdollisuuden, sekä hyödyntää niitä kapasiteettinsa mukaan. Tosin tässä on myös ne rankat kääntöpuolensa. Jos olet analyyttisesti älykäs, olet halutessassasi jatkuvasti hereillä keskustelussa, mikä johtaa todennäköisesti siihen, että huomaat ”liikaa”. Ja tällä ”liikaa” huomaamisella tarkoitan sitä, että kun itse huomaat tehneesi argumentoinnissasi asiavirheen, soimaat itseäsi, vaikka todellisuudessa kukaan muu keskustelukumppanisi ei huomannut omilta ajatuksiltaan yhtikäs mitään. (Eikä loppujenlopuksi ketään edes kiinnosta.) Toki tämänkaltainen hereilläolo on omiaan auttamaan itseäsi itsesi kehittämisessä, mutta se ei todellakaan palvele sosiaalista itsetuntoasi. Todennäköisesti tunnet jatkuvasti epäonnistuneesi sosiaalisissa tilanteissa syystä, joka on toki totta, mutta jonka hyvin suurella todennäköisyydellä vain sinä itse huomaat. Tämä (varsinkin omien) virheiden jatkuva huomioiminen on analyyttisen lahjakkuuden ehkä huonoin puoli, sillä se todennäköisesti johtaa itsensä liialliseen vähättelyyn. Tyhmemmät eivät huomaa omia virheitään, mikä saa heidät uskomaan itseensä enemmän kuin ne, jotka ovat ehkä taitavampia, mutta tiedostavat virheensä.

Analyyttinen älykkyys vieroittaa helposti elämästä. Itse huomasin tämän perehtyessäni hyvin perusteellisesti viime talvena filosofiaan. Huomasin, että ilmiöiden, ja ajatusten syväsuuntainen pohtiminen toimi itselleni kuin huumeena. Se antoi minulle suurta oivallusten värittämää tyydytystä, mutta samalla huomasin, että aloin noiden syväanalyysien ohella kokemaan arkielämän ns. ”tavalliset” ongelmat liian tavanomaisina, ja siten itselleni vieraina. Ymmärrettäväähän tuo: Jos pohdit itse olemassaolon merkitystä, voi oman ystävän poikaystävähuolet tuntua samalla helvetin tyhmiltä - ja vierailta.

Analyyttisestä älykkyydestä tulee helposti kiusanhenki. Tämänkin ilmiön todistan helpoiten nimenomaan sosiaalisissa tilanteissa. Tuntuu, kuin mikään maailman voima ei saisi hiljennettyä omia analyysejäni keskustelujen aikana. Analysoin niin ihmisten tiedostamattomia eleitä, kuin heidän keskustelutaitojaan, sekä keskustelujensa sisältöä. Toivon usein - varsinkin viikonloppuisin - voivani ikään kuin pysäyttää analysointitarpeeni ja muiden tavalla vain ”heittäytyä” tilanteen vietäväksi, mutta surullista kyllä, tähän asti ainakaan en ole pyrkimyksessäni onnistunut. Tuntuu, kuin aivoihini olisi koodattu tarve analysoida kaikkea ja jatkuvasti. Tuntuu, etten ihan tosissani kykene lakkauttamaan aivojani huomioimasta sitä, kuka puhuu-mitä puhuu-miten puhuu-mitä tekee-miten tekee-miten muut reagoivat-miten itse reagoin, ja miten tämä tilanne vaikuttaa seuraaviin, sekä edelliset tähän tilanteeseen. Ja uskokaa, tämänkaltainen jatkuva tiedostaminen osaa olla todella raskasta.

Kaiken lisäksi olen vahvasti sitä mieltä, ettei maailmaa ole tehty syväanalyyseille. Maailma, ja sen kaikenkattavat ulottuvuudet, ovat niin äärettömän monimuotoisia, että niiden syväsuuntainen analysoimisyritys on pelkkä henkinen itsemurha. Jos olet analyyttinen henkilö, sinulla on tarve analysoida. Ja jos sinulla on tarve analysoida, haastat helposti itseäsi nimenomaan analysoimaan klassisesti maailmaa, mikä ei tule tuottamaan itsellesi loppujen lopuksi kuin pelkkää ahdistusta. Maailmaa ei ole tehty analysoitavaksi. Se on liian ristiriitainen, liian moniulotteinen ja liian erikoinen minkään analyysin onnistumiselle. Mutta, ikään kuin kaikkien analyyttisen älykkyyden omaavien kiusaksi, maailmaa, ja sen kaikkia monisyisiä ilmiöitä jostain mystisestä syystä vaan tekee mieli analysoida. Ja todellakin turhaan.

Toivon, että edes viimeistään vanhuuteni päivillä, kykenisin joku päivä ymmärtämään, miten paljon helpompaa elämä on, jos sen osaa ajatella yksinkertaisesti. Sillä uskon, että se on nimenomaan onnellisuuden perimmäinen avain, tai ainakin helppo tie onneen.

Siihen asti taidan vain hukkua miljardeihin analyyseihini.

Ei suurmoskeijaa

Pyrin selittämään kantani niin selkeästi, ettei kukaan tohdi luulla minua suvaitsemattomaksi. Sillä sitä en tosiaan ole.

Rehellinen tässä tulee silti olla.

Helsingin suurmoskeijahanke on ehkä vaarallisin kuulemani asia hetkeen. Ihan vain jo ajatuksena on omituista, että suunnitteilla on yksi moskeija Islamin kahdelle koulukunnalle. Jopa vaikeampaa, kuin kuvitella ortodoksit ja katolilaiset saman kirkkon katon alle, on kuvitella shiia- ja sunnimuslimit jakamassa moskeijan.

Faktat tiskiin. Niin maailman kuin Suomenkin muslimeista sunnit ovat selkeä enimmistö. Mitä voisi luulla tapahtuvan, kun odotetaan kahden eri uskontotulkinnan jakavan saman paikan uskontonsa harjoittamiselle? Vaikka harmonia toki olisikin pyrkimyksen arvoinen ideaalitilanne, tässä tapauksessa jopa varmaa on se, että enimmistö ajaa vähemmistön pois. Vähemmistöä edustavien shiioijen polkemisen todennäköisyyttä edistää vielä se, että kaikissa moskeijahankkeen rahoittajamaissa sunnilaisuus on valtauskonto. Ja tuleehan projektista luonnollisesti rahoittajansa näkemysten mukainen.

Lisäksi aihe tuntuu olevan niin arka, ettei kukaan näytä uskaltavan vastustaa hanketta avoimesti ja suoraan. Enkä tosin ihmettele, stigman hankkimisen riski on ilmeinen. Asiaan perehtymätön henkilö voi helposti leimata Islamin ulkopuolelta tulevan kritiikin rasismiksi. Ja mitä Islamin sisältä tulevaan kritiikkiin (jota ei siis ole juurikaan julkilausuttu) tulee, niin en tosin itsekään uskaltaisi sanoa juuri mitään. Poliisi on vahvistanut sunnien väkivaltaiset hyökkäykset shiioja kohtaan Helsingissä. Jännitteet ovat korkealla.

Lienee tässä muitakin epäkohtia. Moskeija-hankkeen rahoittajatahot ovat mielestäni jokseenkin hämäriä. Bahrainin kuningaskunta on tarjoutunut investoimaan sata miljoonaa euroa Helsingin moskeija-hankkeeseen. Bahrainin kuningaskunta. Sata miljoonaa euroa. Suomeen.

Ilmankin, että alkaisin tässä ruotimaan Bahrainia, idea kuulostaa kaikkea muuta paitsi vilpittömältä. Miksi joku niin kaukainen taho on valmis satsaamaan noin suuria summia niin mitättömään maahan, kuin Suomeen?

Toinen hanketta puoltava taho on vähintään yhtä epätodellinen. Kirkko menettää parhaillaan varmaan viimeisimpiä jäseniään ilmoitettuaan tukevansa moskeija-hanketta. Ihan kivahan se on, että kirkko pyrkii edes jollain ilveellä luomaan itsestään suvaitsevampaa kuvaa, mutta tämä yritys meni selväksi hakuammunnaksi. Kirkolla, tai Suomen valtiolla, ei näytä olevan hajuakaan siitä, mihin ryhtyvät.

Varsinkin vierailtuani nykyisessä moskeijassa, joka on kyhätty kerrostaloon, ymmärrän muslimien suuren tarpeen omalle moskeija-rakennukselleen. Mielestäni sitä vaan ei tule toteuttaa lainkaan näin.

Jotta projekti voitaisiin tehdä hyvällä maulla, olisi Suomen evättävä Persianlahden suunnalta tulevat rahoitukset alkuunsa. Niin paljon kuin solidaariseen maailmaan uskonkin, mikään taho ei sijoita sataa miljoonaa mantereen toiselle puolelle ilman taka-ajatuksia. Moskeijaa junailevien säätiöiden tulisi kerätä oma kolehtinsa (tosin tämän moskeija-projektin varmaan suurin puoltava järjestötaho on myös kirkon rahoittama?) Toki tähän olisi hyvä saada valtioltakin tukea. Omalta valtiomme siis.

Ja niin, kaksi, ainakin kaksi moskeijaa. Shiioille, ja sunneilla omansa. Uskon, että tällä vältyttäisiin jännitteiltä, ja taattaisiin kaikille oma, rauhallinen pyhäkkönsä.

Uskonnot tarjoavat upeita, sekä vähemmän upeita tapoja hengellisyyteen. Kulttuurit rikastuttavat parhaimmillaan toisiaan. Silti Suomen ja suomalaisten ei tule myöntyä kaikkeen pelkän monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden nimissä. Vaikka olemmekin vielä globaalilla tasolla kontakteiltamme varsin kehittymätön valtio, meidän ei tule silti unohtaa, että jossain päin maailmaa voidaan junailla jotain meidänkin päämme menoksi.

Kriittisen ajattelun taito kunniaan.

Erään älykkään tarina

Näin jälkikäteen minun on helppo todeta, että olen aina tiennyt aina olevani älykäs. 

Kiinnostuin piirtämisestä jo päiväkoti-ikäisenä. Yksi varhaisimmista muistikuvistani liittyy noin viisivuotiaana tekemääni havaintoon siitä, että kaikki muut ikäiseni värittivät piirustuksiinsa taivaan siniseksi viivaksi paperin yläraunaan, ja maan vihreäksi viivaksi alareunaan, jolloin maiseman keskelle jäi suuri, ammottava valkoinen tyhjyys. Itse Heureka-elämyksen kautta ymmärsin aloittaa taivaan värittämisen jo siitä, minne maan pinta-ala loppui. Loogisesti. Muisto on jäänyt elämään, sillä kyseinen oivallukseni synnytti päiväkodin piirtämis-nurkkauksessa suurta mielipahaa muiden lasten osalta. Ei sitä noin tehdä, kuulemma. Tiesin tosin olevani oikeassa. Kolme, neljä vuotta myöhemmin  ikätoverini olivatkin jo ymmärtäneet, mikä on horisontti ja missä se sijaitsee.

Liian monet tutkimukset ovat osoittaneet liiallisen lahjakkuuden (tai älykkyyden) turhauttavan lasta peruskoulussa. Eikä ihme, onhan peruskoulussa tunnetusti tapana tasapäistää, eli antaa kaikille vuosikurssin oppilaille samat tehtävät suorituskriteereineen. Ilmiö johtaa niin lahjakkaimpien, kuin lahjattomimpienkin lasten turhautumiseen, kun heidän tasoaan ei oteta huomioon. Myös toki opettajalle on helpompaa, jos koko luokkaa voi kohdella samalla tavalla ("Tälläisiä nämä kolmosluokkalaiset ovat...").

Ala-asteen opettajani ei uskonut toisella luokalla kotiläksynä kirjoittamaani, kahden kokonaisen kirjoitusvihon pituista tarinaa itseni tekemäksi. Siinä oli kuulemma nin monimutkaisia ilmaisuja, ettei se voinut olla lapsen tekemä. Peruskoulun -niin ylä- kuin ala-asteen- oppitunneista käytin suurimman osan piirrellen. Tuntien sisältö tuntui itseään toistavalta ja virikkeettömältä. Yläasteella kykyni alkoivat saada hieman enemmän huomiota, joten jaksoin keskittyä muutamilla tunneilla. En kuitenkaan jatkuvasti, mikä johti pienehkoon tuntihäiriköintiin. Peruskoulun päättötodistukseni oli silti täynnä kymppejä.

Mennessäni lukioon ajattelin tilanteen muuttuvan. Ajattelin sen tarjoavan enemmän miellekkäitä haasteita. En osannut vielä silloin nimetä itseäni älykkääksi, käytin mieluummin sanaa lahjakas. Olin kiinnostunut taiteesta; kuvataiteesta, teatterista ja kirjoittamisesta. Vaikka yläasteen matematiikan opettajani oli ennustanut minusta analyytikkoa, en missään nimessä tahtonut opiskella matematiikkaa. Ajattelin mustavalkoisesti, että se veisi keskittymiseni pois taiteesta.

Ei tosin mennyt kauaa ennen kuin huomasin, ettei lukio juurikaan eronnut minun tapauksessani peruskoulusta. Tuntihäiriköintini lisääntyi, joskin se pysyi silti mielestäni kohtuuden rajoissa. Viittailin paljon, ilmaisin tahallani provokatiivisia mielipiteitä saadakseni edes jonkinasteista mielenkiintoa oppitunneille. Valitsin reaaliaineikseni psykologian ja filosofian, sillä koin ne kaikkein älykkäimmiksi aineiksi. Tunsin silti jatkuvaa turhautumisen värittämää vitutusta kuunnellessani noidenkin tuntien mielestäni liian pintaliitoista keskustelua. Olisin tahtonut kaivautua paljon, paljon syvemmälle sen sijaan, että jouduin kuuntelemaan psykologian tunnista toiseen oppilaiden omakohtaisia esimerkkejä narsistisista ystävistään.

Viime tammikuussa sain vihdoin rohkeutta käydän Mensan virallisessa älykkyystestissä. Kolme viikkoa sen jälkeen postiluukustani kolahti kirje, jossa virallisen näköinen todistus ilmoitti älykkyysosamääräni olevan 125 (keskihajonnalla 15), eli korkeampi kuin 95 prosentilla väestöstä (kyllä, siinä luki myös tuo kyseinen vertailuosio). Romahdin lattialle vääntämään hysteeristä itkua.

En vieläkään tiedä, tahdonko olla asiasta tyytyväinen, ylpeä, häpeilevä vai katkera. Suurimman osan ajasta olen joko hiljaisesti ylpeä tai salaa katkera. Älykkyys on kuin pituus, sanotaan, että hieman yli keskiverron on hyödyksi, mutta liika on haitaksi. Näen suurimpana haittana ihmissuhteideni tyhjäluonteisuuden. Vaikka minulla on aina ollut ystäviä ja vaikka olen ajoittain ollut jopa erityisen suosittu, en ole silti onnistunut pitämään ystävyyssuhteista kiinni erityisen kauan. Olen jopa perusluonteeltani sosiaalinen, joten minun on helppo syyttää älykkyyttä sosiaalisten taitojeni puutteellisuuden sijaan.

Älykkyys on tehnyt minusta valikoivan. En kykene ottamaan osaa yksinkertaisiin pintapuolen keskusteluihin tai kulttuuriin. Turhaudun yksinkertaisiin aiheisiin ja elämäntyyleihin, vaikka tiedän, että ne ovat usein sosiaalisen suosion avain.

Älykkyys on tehnyt minusta laiskan. Vaikka motivoituneena kykenen maalaamaan taulua päiväkausia, tai opiskelemaan yhtäjaksoisesti kuukausia, minun on vaikea nähdä vaivaa tai viedä suurinta osaa projekteistani loppuun, sillä olen iskostanut jo peruskoulussa sen, että pärjään pelkällä lahjakkuudella.

Älykkyys on tehnyt minusta varautuneen ja yksinäisen. Useiden väärinymmärretyksi tulemisen kokemusten jälkeen olen hiljalleen alkanut välttää hyvänpäivän tuttu -tyyppisten ihmissuhteiden luomista. Lisäksi huomaan useimmiten valitsevani mieluummin yksinolon, kuin ryhmässä oleskelun. Luulen, että tähän iso syy on nimenomaan pelkoni tulla väärinymmärretyksi ja siten joukossa erilaiseksi.

Tosin, onhan älykkyydellä myös suunnattoman hyvät puolensa.

Minusta on tullut monilahjakas. Olen lahjakas niin taiteellisesti, kielellisesti kuin analyyttisestikin. Olen hiljalleen oppinut ohjaamaan mielenkiintoani monipuolisesti eri kohteisiin. Analyyttisen puoleni takia koen ymmärtäväni syys-seuraussuhteita sekä omaa itseäni hyvin. Akateemisen älykkyyteni takia sisäistän tietoa nopeasti, mikä avaa useita ovia opiskelun suhteen.

Mikään superiori multitalentti en kuitenkaan ole, vaikka saatan vahingossa siltä tässä tekstissä kuulostaakin. Motorisesti olen surkea. Olen hyvin kömpelö, kehoni on hidas oppimaan uusia liikeratoja. Luonteeni on hyvin ristiriitainen ja laiskuuteni takia en tohdi hallita kaikkia sosiaalisia normeja kunnolla. En ole kovin tilannetajuinen, enkä useimmiten helposti lähestyttävä. Suurimman osan asioista suoritan ylpeästi vasemmalla kädellä. Yleissivistykseni on erittäin puutteellinen. Ajoittaisen sosiaalisen voimattomuuteni tähden minulla on taipumusta myös ylimielisyyteen, jolla ikään kuin suojelen haavoittuvaa lasta sisälläni.

Älykäs selviää niistä tilanteista, joihin viisas ei joudu, sanotaan, ja siksi en ole koskaan jaksanut opetella ajattelemaan viisaasti. Olen kuitenkin aina selvinnyt.

Puolensa siis kutakin. Olen viime aikoina pohtinut vastausta kysymykseen, olisinko mieluummin älykäs vai tyhmä ja autuaan tietämätön muiden mahdollisesta älyllisyydestä, jos tosiaan saisin itse tästä päättää. En tosiaan tiedä, kumman valitsisin, mutta tahtoisin ajatella, että älykkyyden.

Vastaus taitaa riippua paljon siitä, ajatteleeko elämän olevan komedia niille, jotka tuntevat, ja tragedia niille, jotka ajattelevat - vaiko juuri toisinpäin.

Onko ennakkoluuloton matkustaminen vaarallista?

Saavuin Kallion kirjastoon pohtimaan maailman turvallisuutta. Siis matkustelun turvallisuutta tarkkaan ottaen. Stereotyyppisen cosmopoliitti-sinkkutytön kumppaninhakukriteereihin tunnetusti kuuluu, että tuleva mies tahtoisi matkustella. Tai kukapa muukaan kaupunkikasvatti nyt ei tahtoisi aika ajoin lähteä tutkimaan uusia paikkoja, meillä kun on tänä päivänä käytössämme globaali maailma, jota voimme pitää myös tutkimustemme leikkikenttänä. Paljon maailmaa nähnyttä henkilöä pidetään sivistyneenä, valveutuneena ja ihmisrakkaana. "Vau, tuollahan on mahdollisuus nähdä jatkuvasti maailmaa, mikä kadehdittava elämäntyyli!"

Ja sitten uutisoidaan suomalaisesta pariskunnasta, joka siepattiin Jemenissä.

Ainahan matkustelu on ainakin vaarallisempaa kuin kotona television tuijottaminen, mutta voiko matkustelua itseään kutsua vaaralliseksi? No riippuu tietenkin, minne matkustaa, kuuluu kommentti, joka tulee ensimmäisenä mieleen. Tottahan se on. On sanomattakin selvää, että on eri asia lähteä yksin rahattomaan rinkkareissuun Lähi-Itään, kuin matkata työnsä puolesta Tukholmaan. 

Itse koen matkustelun ja sen turvallisuuskysymysten suhteen ristiriitaisia tunteita. Olen nuori, ja tahdon matkustella. Tahdon matkustella mahdollisimman paljon, nähdä maailmaa mahdollisimman monesta kolkasta. Jopa niistä kolkista, mitkä asettuvat oman turvallisuuslaatikkoni ulkopuolelle. Fantasioissani istun vanhana piikana kiikkutuolissa muistellen niitä nuoruuteni vuosia, kun maailmaa pelkäämättä matkasin hymyssä suin milloin minnekin, mielenkiintoisia ihmisiä tavaten.

Voiko fantasiani toteutua? Toteutua siis ilman, että tulen satutetuksi matkalla.

Näin naisena tuntuu, etten voi ilmoittaa lähteväni yksin minnekkään Pohjoismaita kauemmas ilman, että joku muistuttaa siitä, että oman sukupuoleni edustajan on kiinnitettävä erityistä huomiota turvallisuuteen. Olen matkustellut monessa maassa niin yksin kuin seurueessakin, eikä mitään ylitsepääsemättömän pahaa ole vielä tapahtunut. Ja tällä tarkoitan siis sitä, että kamalin tähän asti eteen tullut turvattomuuden tunne maailmalla on syntynyt varastetusta lompakosta. Ja onhan minulta varastettu lompakko Helsingin rautatieasemallakin.

Joka tapauksessa noilla varoituksen sanoilla on ollut vaikutusta aivotoimintaani. Matkustettuani yksin Amsterdamiin huomasin epäileväni tapaamiani ihmisten motiiveja huomattavasti herkemmin, kuin yleensä. Johtuiko se sitten yksinolosta, vai Amsterdamin maineesta, en tiedä. Jakaessani tuntemattoman kanssa taksin pohdin, puhuuko hän hollanniksi taksikuskille eri reittiohjeet, kuin ne mitkä englanniksi sovimme. Ja sitten yhtäkkiä huomaan olevani jossain ihan tuntemattomassa paikassa. Joku sanoisi, että tämänkaltainen kriittisyys on ihan tervettä, että niin kuuluukin ajatella. Joku toinen jopa ihmettelisi, miten uskalsin jakaa tuntemattoman kanssa taksin. Mutta sitten on heitä (joihin itsekin useimmiten kuulun), jotka surkuttelevat sitä, että jouduin tuntemaan epäilyä ja turvattomuutta tilanteessa, jossa siihen ei ollut tarvetta. Taksi ajoi suorinta reittiä hotellilleni, vieläpä tämän tuntemattoman ystävällisestä maksusta.

Syytän tämänkaltaisesta pelosta niitä kammottavia "mitä maailmalla tapahtuu" -uutisotsikoita, jotka saavat suuren osan lukijoistaan asennoitumaan ulkomailla matkusteluun varautuneesti. Tuskin on kuitenkaan täysin turhaa, että meille uutisoidaan maailmalla jatkuvasti tapahtuvista ihmisoikeusrikkomuksista, sieppauksista, pahoinpitelyistä ja raiskauksista. Niitä kun ihan oikeasti tapahtuu. Ei tarvitse mennä kuin Keski-Eurooppaan (saatika naapuriimme Venäjälle) huomatakseen, että Suomi on näihin verrattuna täysi lintukoto. Mutta -kuten itse sen näen- tylsyys ja turvallisuus jossain määrin ruokkivat toisiaan. Asun mielelläni Suomessa, sillä pidän lukuisia muita paikkoja huomattavasti turvattomampina, mutta myös paljon monipuolisempina ja näin mielenkiintoisempina. Puolensa kaikella.

Nyt suunnittelen matkaa Euroopan halki, lännestä itään ja lopulta Balkanin maille. En koe pelkoa matkaamiseni turvallisuuden suhteen. Tai ainakin yritän olla kokematta. Yritän olla ajattelematta, mitä potentiaalisia vaaroja koituu pelkästään siitä, että on maassa ilman paikallisen kielen taitoa. Tai tosiaan siitä, että olen nainen. En tahdo elää elämääni pelossa, ja siksi pysyä kotona television ääressä. Ja sitten vanhana muistella, miten nuorena en uskaltanut lähteä minnekään.

Varmasti oman turvallisuutensa takaamisyritykset ennaltaehkäisevät vaaratilanteita, mutta matkavarautuneisuudelle ei saisi antaa valtaa. Yritän motivoida itseäni uskaltamaan heittäytyä matkoillani, unohtaa jatkuvan skeptisyyden ja pitää mielessä, kuinka pieni todennäköisyys on, että joku sairasmielinen tahtoisi satuttaa turistia. Siis ellei tämä itse tietentahtoisesti hae sitä vaaraa, se on tietenkin eri asia. Tahdon uskoa siihen, että maailma pitää kyllä huolen, kunhan itse muistaa pitää tarvittavan huolen myös itsestään. Tahdon ajatella maailman leikkikenttänä ja mahdollisuutena, en pahojen ihmisten raiskaamana likaisena tunkiona.