Näin jälkikäteen minun on helppo todeta, että olen aina tiennyt aina olevani älykäs.
Kiinnostuin piirtämisestä jo päiväkoti-ikäisenä. Yksi varhaisimmista muistikuvistani liittyy noin viisivuotiaana tekemääni havaintoon siitä, että kaikki muut ikäiseni värittivät piirustuksiinsa taivaan siniseksi viivaksi paperin yläraunaan, ja maan vihreäksi viivaksi alareunaan, jolloin maiseman keskelle jäi suuri, ammottava valkoinen tyhjyys. Itse Heureka-elämyksen kautta ymmärsin aloittaa taivaan värittämisen jo siitä, minne maan pinta-ala loppui. Loogisesti. Muisto on jäänyt elämään, sillä kyseinen oivallukseni synnytti päiväkodin piirtämis-nurkkauksessa suurta mielipahaa muiden lasten osalta. Ei sitä noin tehdä, kuulemma. Tiesin tosin olevani oikeassa. Kolme, neljä vuotta myöhemmin ikätoverini olivatkin jo ymmärtäneet, mikä on horisontti ja missä se sijaitsee.
Liian monet tutkimukset ovat osoittaneet liiallisen lahjakkuuden (tai älykkyyden) turhauttavan lasta peruskoulussa. Eikä ihme, onhan peruskoulussa tunnetusti tapana tasapäistää, eli antaa kaikille vuosikurssin oppilaille samat tehtävät suorituskriteereineen. Ilmiö johtaa niin lahjakkaimpien, kuin lahjattomimpienkin lasten turhautumiseen, kun heidän tasoaan ei oteta huomioon. Myös toki opettajalle on helpompaa, jos koko luokkaa voi kohdella samalla tavalla ("Tälläisiä nämä kolmosluokkalaiset ovat...").
Ala-asteen opettajani ei uskonut toisella luokalla kotiläksynä kirjoittamaani, kahden kokonaisen kirjoitusvihon pituista tarinaa itseni tekemäksi. Siinä oli kuulemma nin monimutkaisia ilmaisuja, ettei se voinut olla lapsen tekemä. Peruskoulun -niin ylä- kuin ala-asteen- oppitunneista käytin suurimman osan piirrellen. Tuntien sisältö tuntui itseään toistavalta ja virikkeettömältä. Yläasteella kykyni alkoivat saada hieman enemmän huomiota, joten jaksoin keskittyä muutamilla tunneilla. En kuitenkaan jatkuvasti, mikä johti pienehkoon tuntihäiriköintiin. Peruskoulun päättötodistukseni oli silti täynnä kymppejä.
Mennessäni lukioon ajattelin tilanteen muuttuvan. Ajattelin sen tarjoavan enemmän miellekkäitä haasteita. En osannut vielä silloin nimetä itseäni älykkääksi, käytin mieluummin sanaa lahjakas. Olin kiinnostunut taiteesta; kuvataiteesta, teatterista ja kirjoittamisesta. Vaikka yläasteen matematiikan opettajani oli ennustanut minusta analyytikkoa, en missään nimessä tahtonut opiskella matematiikkaa. Ajattelin mustavalkoisesti, että se veisi keskittymiseni pois taiteesta.
Ei tosin mennyt kauaa ennen kuin huomasin, ettei lukio juurikaan eronnut minun tapauksessani peruskoulusta. Tuntihäiriköintini lisääntyi, joskin se pysyi silti mielestäni kohtuuden rajoissa. Viittailin paljon, ilmaisin tahallani provokatiivisia mielipiteitä saadakseni edes jonkinasteista mielenkiintoa oppitunneille. Valitsin reaaliaineikseni psykologian ja filosofian, sillä koin ne kaikkein älykkäimmiksi aineiksi. Tunsin silti jatkuvaa turhautumisen värittämää vitutusta kuunnellessani noidenkin tuntien mielestäni liian pintaliitoista keskustelua. Olisin tahtonut kaivautua paljon, paljon syvemmälle sen sijaan, että jouduin kuuntelemaan psykologian tunnista toiseen oppilaiden omakohtaisia esimerkkejä narsistisista ystävistään.
Viime tammikuussa sain vihdoin rohkeutta käydän Mensan virallisessa älykkyystestissä. Kolme viikkoa sen jälkeen postiluukustani kolahti kirje, jossa virallisen näköinen todistus ilmoitti älykkyysosamääräni olevan 125 (keskihajonnalla 15), eli korkeampi kuin 95 prosentilla väestöstä (kyllä, siinä luki myös tuo kyseinen vertailuosio). Romahdin lattialle vääntämään hysteeristä itkua.
En vieläkään tiedä, tahdonko olla asiasta tyytyväinen, ylpeä, häpeilevä vai katkera. Suurimman osan ajasta olen joko hiljaisesti ylpeä tai salaa katkera. Älykkyys on kuin pituus, sanotaan, että hieman yli keskiverron on hyödyksi, mutta liika on haitaksi. Näen suurimpana haittana ihmissuhteideni tyhjäluonteisuuden. Vaikka minulla on aina ollut ystäviä ja vaikka olen ajoittain ollut jopa erityisen suosittu, en ole silti onnistunut pitämään ystävyyssuhteista kiinni erityisen kauan. Olen jopa perusluonteeltani sosiaalinen, joten minun on helppo syyttää älykkyyttä sosiaalisten taitojeni puutteellisuuden sijaan.
Älykkyys on tehnyt minusta valikoivan. En kykene ottamaan osaa yksinkertaisiin pintapuolen keskusteluihin tai kulttuuriin. Turhaudun yksinkertaisiin aiheisiin ja elämäntyyleihin, vaikka tiedän, että ne ovat usein sosiaalisen suosion avain.
Älykkyys on tehnyt minusta laiskan. Vaikka motivoituneena kykenen maalaamaan taulua päiväkausia, tai opiskelemaan yhtäjaksoisesti kuukausia, minun on vaikea nähdä vaivaa tai viedä suurinta osaa projekteistani loppuun, sillä olen iskostanut jo peruskoulussa sen, että pärjään pelkällä lahjakkuudella.
Älykkyys on tehnyt minusta varautuneen ja yksinäisen. Useiden väärinymmärretyksi tulemisen kokemusten jälkeen olen hiljalleen alkanut välttää hyvänpäivän tuttu -tyyppisten ihmissuhteiden luomista. Lisäksi huomaan useimmiten valitsevani mieluummin yksinolon, kuin ryhmässä oleskelun. Luulen, että tähän iso syy on nimenomaan pelkoni tulla väärinymmärretyksi ja siten joukossa erilaiseksi.
Tosin, onhan älykkyydellä myös suunnattoman hyvät puolensa.
Minusta on tullut monilahjakas. Olen lahjakas niin taiteellisesti, kielellisesti kuin analyyttisestikin. Olen hiljalleen oppinut ohjaamaan mielenkiintoani monipuolisesti eri kohteisiin. Analyyttisen puoleni takia koen ymmärtäväni syys-seuraussuhteita sekä omaa itseäni hyvin. Akateemisen älykkyyteni takia sisäistän tietoa nopeasti, mikä avaa useita ovia opiskelun suhteen.
Mikään superiori multitalentti en kuitenkaan ole, vaikka saatan vahingossa siltä tässä tekstissä kuulostaakin. Motorisesti olen surkea. Olen hyvin kömpelö, kehoni on hidas oppimaan uusia liikeratoja. Luonteeni on hyvin ristiriitainen ja laiskuuteni takia en tohdi hallita kaikkia sosiaalisia normeja kunnolla. En ole kovin tilannetajuinen, enkä useimmiten helposti lähestyttävä. Suurimman osan asioista suoritan ylpeästi vasemmalla kädellä. Yleissivistykseni on erittäin puutteellinen. Ajoittaisen sosiaalisen voimattomuuteni tähden minulla on taipumusta myös ylimielisyyteen, jolla ikään kuin suojelen haavoittuvaa lasta sisälläni.
Älykäs selviää niistä tilanteista, joihin viisas ei joudu, sanotaan, ja siksi en ole koskaan jaksanut opetella ajattelemaan viisaasti. Olen kuitenkin aina selvinnyt.
Puolensa siis kutakin. Olen viime aikoina pohtinut vastausta kysymykseen, olisinko mieluummin älykäs vai tyhmä ja autuaan tietämätön muiden mahdollisesta älyllisyydestä, jos tosiaan saisin itse tästä päättää. En tosiaan tiedä, kumman valitsisin, mutta tahtoisin ajatella, että älykkyyden.
Vastaus taitaa riippua paljon siitä, ajatteleeko elämän olevan komedia niille, jotka tuntevat, ja tragedia niille, jotka ajattelevat - vaiko juuri toisinpäin.
