Analyysien pimeä puoli

Todennäköisesti eniten tunnustetuin älykkyyden jaotteluyritys on  Robert Sterbergin jako luovaan, käytännölliseen ja analyyttiseen älykkyyteen.

Olen tullut siihen tulokseen, että jos näistä kolmesta pitäisi valita pois yksi, sen kannattaisi olla ehdottomasti analyyttinen älykkyys. Sillä se ei ole yksilön kannalta oikeasti kannattava, toisin kuin nuo kaksi muuta.

Arvostan luovaa ja käytännöllistä älykkyyttä helvetin paljon. Osittain pelkästään siksi, että ne hyödyttävät kantajaansa oikeasti elämässä.

Luova älykkyys on ilmiöiden uudelleen suhteuttamista, uusien ideoiden ammentamista ja niiden esillepanemista. Luova älykkyys auttaa omistajaansa selviämään kiperistä tilanteista kehittämällä uudenlaisia ratkaisukeinoja. Luova älykkyys on siis hyödyksi miltei aina.

Ja mitä käytännölliseen älykkyyteen tulee, jopa älykkyyden yksi tunnetuimmista ruumillistumista, itse Aristoteles, on sanonut, ettei ihminen kykene olemaan oikeasti järkevä, olematta käytännöllisesti älykäs. Siinä se. Käytännöllistä älykkyyttä tarvitaan jatkuvasti. Käytännöllinen älykkyys on asioiden soveltamista käytäntöön, nimenomaan luovan älykkyyden konkreettista toteuttamista.

Minut on tosin kohtalon ironiasta kastettu pataan täynnä analyyttistä alykkyyttä. Tuota kaikista epäkannattavinta älykkyyden lajia.

Olen sitä mieltä, ettei analyyttinen älykkyys kykene kantamaan kamalan pitkälle. Vaikka jo nykyaikana vallitseviin älykkystesteihin katsahtamalla kykenee huomaamaan niiden painotuksen analyyttiseen älykkyyteen (avaruudellinen hahmottaminen, suhteellisuudentaju jne), uskallan väittää, ettei se loppupeleissä ole lainkaan niin hyödyllinen, kuin mitä sen yliarvostus antaa ymmärtää. Liiallinen analyyttisen älykkyyden harjoittaminen vieroittaa harjoittajansa elämästä.

Analyyttinen älykkyys on nimensä mukaan ilmiöiden analysointia, niiden suhteuttamista, sekä kriittistä arviointia. Ja minä ihan tosissaan ja oikeasti rakastan analysointia. Välillä tuntuu, että aivojeni nimenomainen tarkoitus on tuottaa analyysejä. Enkä tosiaan tiedä mitään, en mitään, parempaa, kuin itse tuottamani analyysi, joka mielestäni onnistuu oivaltamaan jotain. Käytän mielelläni aikaa asioiden pohtimiseen ja niin ihmisten kuin ilmiöidenkin syväluontoiseen analysoimiseen - ei sen puoleen. Silti olen sitä mieltä, että vaikka analyyttinen älykkyys toki antaa välineet kritisoida, pelkällä kriittisellä ajattelulla ei yleensä aja itseään kuin ahdistukseen. Se tekee itsenikin loppujen lopuksi hyvin onnettomaksi.

Tästä hyvänä käytännön esimerkkinä sosiaaliset tilanteet. Korkean analyyttisen älykkyyden omaava henkilö kykenee toki olemaan tappavan hyvä sosiaalisissa tilanteissa. Analyyttisesti älykäs voi tahtoessaan huomata miltei jokaikisen keskustelun tukipilarin, kompastuskiven ja mahdollisuuden, sekä hyödyntää niitä kapasiteettinsa mukaan. Tosin tässä on myös ne rankat kääntöpuolensa. Jos olet analyyttisesti älykäs, olet halutessassasi jatkuvasti hereillä keskustelussa, mikä johtaa todennäköisesti siihen, että huomaat ”liikaa”. Ja tällä ”liikaa” huomaamisella tarkoitan sitä, että kun itse huomaat tehneesi argumentoinnissasi asiavirheen, soimaat itseäsi, vaikka todellisuudessa kukaan muu keskustelukumppanisi ei huomannut omilta ajatuksiltaan yhtikäs mitään. (Eikä loppujenlopuksi ketään edes kiinnosta.) Toki tämänkaltainen hereilläolo on omiaan auttamaan itseäsi itsesi kehittämisessä, mutta se ei todellakaan palvele sosiaalista itsetuntoasi. Todennäköisesti tunnet jatkuvasti epäonnistuneesi sosiaalisissa tilanteissa syystä, joka on toki totta, mutta jonka hyvin suurella todennäköisyydellä vain sinä itse huomaat. Tämä (varsinkin omien) virheiden jatkuva huomioiminen on analyyttisen lahjakkuuden ehkä huonoin puoli, sillä se todennäköisesti johtaa itsensä liialliseen vähättelyyn. Tyhmemmät eivät huomaa omia virheitään, mikä saa heidät uskomaan itseensä enemmän kuin ne, jotka ovat ehkä taitavampia, mutta tiedostavat virheensä.

Analyyttinen älykkyys vieroittaa helposti elämästä. Itse huomasin tämän perehtyessäni hyvin perusteellisesti viime talvena filosofiaan. Huomasin, että ilmiöiden, ja ajatusten syväsuuntainen pohtiminen toimi itselleni kuin huumeena. Se antoi minulle suurta oivallusten värittämää tyydytystä, mutta samalla huomasin, että aloin noiden syväanalyysien ohella kokemaan arkielämän ns. ”tavalliset” ongelmat liian tavanomaisina, ja siten itselleni vieraina. Ymmärrettäväähän tuo: Jos pohdit itse olemassaolon merkitystä, voi oman ystävän poikaystävähuolet tuntua samalla helvetin tyhmiltä - ja vierailta.

Analyyttisestä älykkyydestä tulee helposti kiusanhenki. Tämänkin ilmiön todistan helpoiten nimenomaan sosiaalisissa tilanteissa. Tuntuu, kuin mikään maailman voima ei saisi hiljennettyä omia analyysejäni keskustelujen aikana. Analysoin niin ihmisten tiedostamattomia eleitä, kuin heidän keskustelutaitojaan, sekä keskustelujensa sisältöä. Toivon usein - varsinkin viikonloppuisin - voivani ikään kuin pysäyttää analysointitarpeeni ja muiden tavalla vain ”heittäytyä” tilanteen vietäväksi, mutta surullista kyllä, tähän asti ainakaan en ole pyrkimyksessäni onnistunut. Tuntuu, kuin aivoihini olisi koodattu tarve analysoida kaikkea ja jatkuvasti. Tuntuu, etten ihan tosissani kykene lakkauttamaan aivojani huomioimasta sitä, kuka puhuu-mitä puhuu-miten puhuu-mitä tekee-miten tekee-miten muut reagoivat-miten itse reagoin, ja miten tämä tilanne vaikuttaa seuraaviin, sekä edelliset tähän tilanteeseen. Ja uskokaa, tämänkaltainen jatkuva tiedostaminen osaa olla todella raskasta.

Kaiken lisäksi olen vahvasti sitä mieltä, ettei maailmaa ole tehty syväanalyyseille. Maailma, ja sen kaikenkattavat ulottuvuudet, ovat niin äärettömän monimuotoisia, että niiden syväsuuntainen analysoimisyritys on pelkkä henkinen itsemurha. Jos olet analyyttinen henkilö, sinulla on tarve analysoida. Ja jos sinulla on tarve analysoida, haastat helposti itseäsi nimenomaan analysoimaan klassisesti maailmaa, mikä ei tule tuottamaan itsellesi loppujen lopuksi kuin pelkkää ahdistusta. Maailmaa ei ole tehty analysoitavaksi. Se on liian ristiriitainen, liian moniulotteinen ja liian erikoinen minkään analyysin onnistumiselle. Mutta, ikään kuin kaikkien analyyttisen älykkyyden omaavien kiusaksi, maailmaa, ja sen kaikkia monisyisiä ilmiöitä jostain mystisestä syystä vaan tekee mieli analysoida. Ja todellakin turhaan.

Toivon, että edes viimeistään vanhuuteni päivillä, kykenisin joku päivä ymmärtämään, miten paljon helpompaa elämä on, jos sen osaa ajatella yksinkertaisesti. Sillä uskon, että se on nimenomaan onnellisuuden perimmäinen avain, tai ainakin helppo tie onneen.

Siihen asti taidan vain hukkua miljardeihin analyyseihini.

Ei suurmoskeijaa

Pyrin selittämään kantani niin selkeästi, ettei kukaan tohdi luulla minua suvaitsemattomaksi. Sillä sitä en tosiaan ole.

Rehellinen tässä tulee silti olla.

Helsingin suurmoskeijahanke on ehkä vaarallisin kuulemani asia hetkeen. Ihan vain jo ajatuksena on omituista, että suunnitteilla on yksi moskeija Islamin kahdelle koulukunnalle. Jopa vaikeampaa, kuin kuvitella ortodoksit ja katolilaiset saman kirkkon katon alle, on kuvitella shiia- ja sunnimuslimit jakamassa moskeijan.

Faktat tiskiin. Niin maailman kuin Suomenkin muslimeista sunnit ovat selkeä enimmistö. Mitä voisi luulla tapahtuvan, kun odotetaan kahden eri uskontotulkinnan jakavan saman paikan uskontonsa harjoittamiselle? Vaikka harmonia toki olisikin pyrkimyksen arvoinen ideaalitilanne, tässä tapauksessa jopa varmaa on se, että enimmistö ajaa vähemmistön pois. Vähemmistöä edustavien shiioijen polkemisen todennäköisyyttä edistää vielä se, että kaikissa moskeijahankkeen rahoittajamaissa sunnilaisuus on valtauskonto. Ja tuleehan projektista luonnollisesti rahoittajansa näkemysten mukainen.

Lisäksi aihe tuntuu olevan niin arka, ettei kukaan näytä uskaltavan vastustaa hanketta avoimesti ja suoraan. Enkä tosin ihmettele, stigman hankkimisen riski on ilmeinen. Asiaan perehtymätön henkilö voi helposti leimata Islamin ulkopuolelta tulevan kritiikin rasismiksi. Ja mitä Islamin sisältä tulevaan kritiikkiin (jota ei siis ole juurikaan julkilausuttu) tulee, niin en tosin itsekään uskaltaisi sanoa juuri mitään. Poliisi on vahvistanut sunnien väkivaltaiset hyökkäykset shiioja kohtaan Helsingissä. Jännitteet ovat korkealla.

Lienee tässä muitakin epäkohtia. Moskeija-hankkeen rahoittajatahot ovat mielestäni jokseenkin hämäriä. Bahrainin kuningaskunta on tarjoutunut investoimaan sata miljoonaa euroa Helsingin moskeija-hankkeeseen. Bahrainin kuningaskunta. Sata miljoonaa euroa. Suomeen.

Ilmankin, että alkaisin tässä ruotimaan Bahrainia, idea kuulostaa kaikkea muuta paitsi vilpittömältä. Miksi joku niin kaukainen taho on valmis satsaamaan noin suuria summia niin mitättömään maahan, kuin Suomeen?

Toinen hanketta puoltava taho on vähintään yhtä epätodellinen. Kirkko menettää parhaillaan varmaan viimeisimpiä jäseniään ilmoitettuaan tukevansa moskeija-hanketta. Ihan kivahan se on, että kirkko pyrkii edes jollain ilveellä luomaan itsestään suvaitsevampaa kuvaa, mutta tämä yritys meni selväksi hakuammunnaksi. Kirkolla, tai Suomen valtiolla, ei näytä olevan hajuakaan siitä, mihin ryhtyvät.

Varsinkin vierailtuani nykyisessä moskeijassa, joka on kyhätty kerrostaloon, ymmärrän muslimien suuren tarpeen omalle moskeija-rakennukselleen. Mielestäni sitä vaan ei tule toteuttaa lainkaan näin.

Jotta projekti voitaisiin tehdä hyvällä maulla, olisi Suomen evättävä Persianlahden suunnalta tulevat rahoitukset alkuunsa. Niin paljon kuin solidaariseen maailmaan uskonkin, mikään taho ei sijoita sataa miljoonaa mantereen toiselle puolelle ilman taka-ajatuksia. Moskeijaa junailevien säätiöiden tulisi kerätä oma kolehtinsa (tosin tämän moskeija-projektin varmaan suurin puoltava järjestötaho on myös kirkon rahoittama?) Toki tähän olisi hyvä saada valtioltakin tukea. Omalta valtiomme siis.

Ja niin, kaksi, ainakin kaksi moskeijaa. Shiioille, ja sunneilla omansa. Uskon, että tällä vältyttäisiin jännitteiltä, ja taattaisiin kaikille oma, rauhallinen pyhäkkönsä.

Uskonnot tarjoavat upeita, sekä vähemmän upeita tapoja hengellisyyteen. Kulttuurit rikastuttavat parhaimmillaan toisiaan. Silti Suomen ja suomalaisten ei tule myöntyä kaikkeen pelkän monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden nimissä. Vaikka olemmekin vielä globaalilla tasolla kontakteiltamme varsin kehittymätön valtio, meidän ei tule silti unohtaa, että jossain päin maailmaa voidaan junailla jotain meidänkin päämme menoksi.

Kriittisen ajattelun taito kunniaan.