Analyysien pimeä puoli

Todennäköisesti eniten tunnustetuin älykkyyden jaotteluyritys on  Robert Sterbergin jako luovaan, käytännölliseen ja analyyttiseen älykkyyteen.

Olen tullut siihen tulokseen, että jos näistä kolmesta pitäisi valita pois yksi, sen kannattaisi olla ehdottomasti analyyttinen älykkyys. Sillä se ei ole yksilön kannalta oikeasti kannattava, toisin kuin nuo kaksi muuta.

Arvostan luovaa ja käytännöllistä älykkyyttä helvetin paljon. Osittain pelkästään siksi, että ne hyödyttävät kantajaansa oikeasti elämässä.

Luova älykkyys on ilmiöiden uudelleen suhteuttamista, uusien ideoiden ammentamista ja niiden esillepanemista. Luova älykkyys auttaa omistajaansa selviämään kiperistä tilanteista kehittämällä uudenlaisia ratkaisukeinoja. Luova älykkyys on siis hyödyksi miltei aina.

Ja mitä käytännölliseen älykkyyteen tulee, jopa älykkyyden yksi tunnetuimmista ruumillistumista, itse Aristoteles, on sanonut, ettei ihminen kykene olemaan oikeasti järkevä, olematta käytännöllisesti älykäs. Siinä se. Käytännöllistä älykkyyttä tarvitaan jatkuvasti. Käytännöllinen älykkyys on asioiden soveltamista käytäntöön, nimenomaan luovan älykkyyden konkreettista toteuttamista.

Minut on tosin kohtalon ironiasta kastettu pataan täynnä analyyttistä alykkyyttä. Tuota kaikista epäkannattavinta älykkyyden lajia.

Olen sitä mieltä, ettei analyyttinen älykkyys kykene kantamaan kamalan pitkälle. Vaikka jo nykyaikana vallitseviin älykkystesteihin katsahtamalla kykenee huomaamaan niiden painotuksen analyyttiseen älykkyyteen (avaruudellinen hahmottaminen, suhteellisuudentaju jne), uskallan väittää, ettei se loppupeleissä ole lainkaan niin hyödyllinen, kuin mitä sen yliarvostus antaa ymmärtää. Liiallinen analyyttisen älykkyyden harjoittaminen vieroittaa harjoittajansa elämästä.

Analyyttinen älykkyys on nimensä mukaan ilmiöiden analysointia, niiden suhteuttamista, sekä kriittistä arviointia. Ja minä ihan tosissaan ja oikeasti rakastan analysointia. Välillä tuntuu, että aivojeni nimenomainen tarkoitus on tuottaa analyysejä. Enkä tosiaan tiedä mitään, en mitään, parempaa, kuin itse tuottamani analyysi, joka mielestäni onnistuu oivaltamaan jotain. Käytän mielelläni aikaa asioiden pohtimiseen ja niin ihmisten kuin ilmiöidenkin syväluontoiseen analysoimiseen - ei sen puoleen. Silti olen sitä mieltä, että vaikka analyyttinen älykkyys toki antaa välineet kritisoida, pelkällä kriittisellä ajattelulla ei yleensä aja itseään kuin ahdistukseen. Se tekee itsenikin loppujen lopuksi hyvin onnettomaksi.

Tästä hyvänä käytännön esimerkkinä sosiaaliset tilanteet. Korkean analyyttisen älykkyyden omaava henkilö kykenee toki olemaan tappavan hyvä sosiaalisissa tilanteissa. Analyyttisesti älykäs voi tahtoessaan huomata miltei jokaikisen keskustelun tukipilarin, kompastuskiven ja mahdollisuuden, sekä hyödyntää niitä kapasiteettinsa mukaan. Tosin tässä on myös ne rankat kääntöpuolensa. Jos olet analyyttisesti älykäs, olet halutessassasi jatkuvasti hereillä keskustelussa, mikä johtaa todennäköisesti siihen, että huomaat ”liikaa”. Ja tällä ”liikaa” huomaamisella tarkoitan sitä, että kun itse huomaat tehneesi argumentoinnissasi asiavirheen, soimaat itseäsi, vaikka todellisuudessa kukaan muu keskustelukumppanisi ei huomannut omilta ajatuksiltaan yhtikäs mitään. (Eikä loppujenlopuksi ketään edes kiinnosta.) Toki tämänkaltainen hereilläolo on omiaan auttamaan itseäsi itsesi kehittämisessä, mutta se ei todellakaan palvele sosiaalista itsetuntoasi. Todennäköisesti tunnet jatkuvasti epäonnistuneesi sosiaalisissa tilanteissa syystä, joka on toki totta, mutta jonka hyvin suurella todennäköisyydellä vain sinä itse huomaat. Tämä (varsinkin omien) virheiden jatkuva huomioiminen on analyyttisen lahjakkuuden ehkä huonoin puoli, sillä se todennäköisesti johtaa itsensä liialliseen vähättelyyn. Tyhmemmät eivät huomaa omia virheitään, mikä saa heidät uskomaan itseensä enemmän kuin ne, jotka ovat ehkä taitavampia, mutta tiedostavat virheensä.

Analyyttinen älykkyys vieroittaa helposti elämästä. Itse huomasin tämän perehtyessäni hyvin perusteellisesti viime talvena filosofiaan. Huomasin, että ilmiöiden, ja ajatusten syväsuuntainen pohtiminen toimi itselleni kuin huumeena. Se antoi minulle suurta oivallusten värittämää tyydytystä, mutta samalla huomasin, että aloin noiden syväanalyysien ohella kokemaan arkielämän ns. ”tavalliset” ongelmat liian tavanomaisina, ja siten itselleni vieraina. Ymmärrettäväähän tuo: Jos pohdit itse olemassaolon merkitystä, voi oman ystävän poikaystävähuolet tuntua samalla helvetin tyhmiltä - ja vierailta.

Analyyttisestä älykkyydestä tulee helposti kiusanhenki. Tämänkin ilmiön todistan helpoiten nimenomaan sosiaalisissa tilanteissa. Tuntuu, kuin mikään maailman voima ei saisi hiljennettyä omia analyysejäni keskustelujen aikana. Analysoin niin ihmisten tiedostamattomia eleitä, kuin heidän keskustelutaitojaan, sekä keskustelujensa sisältöä. Toivon usein - varsinkin viikonloppuisin - voivani ikään kuin pysäyttää analysointitarpeeni ja muiden tavalla vain ”heittäytyä” tilanteen vietäväksi, mutta surullista kyllä, tähän asti ainakaan en ole pyrkimyksessäni onnistunut. Tuntuu, kuin aivoihini olisi koodattu tarve analysoida kaikkea ja jatkuvasti. Tuntuu, etten ihan tosissani kykene lakkauttamaan aivojani huomioimasta sitä, kuka puhuu-mitä puhuu-miten puhuu-mitä tekee-miten tekee-miten muut reagoivat-miten itse reagoin, ja miten tämä tilanne vaikuttaa seuraaviin, sekä edelliset tähän tilanteeseen. Ja uskokaa, tämänkaltainen jatkuva tiedostaminen osaa olla todella raskasta.

Kaiken lisäksi olen vahvasti sitä mieltä, ettei maailmaa ole tehty syväanalyyseille. Maailma, ja sen kaikenkattavat ulottuvuudet, ovat niin äärettömän monimuotoisia, että niiden syväsuuntainen analysoimisyritys on pelkkä henkinen itsemurha. Jos olet analyyttinen henkilö, sinulla on tarve analysoida. Ja jos sinulla on tarve analysoida, haastat helposti itseäsi nimenomaan analysoimaan klassisesti maailmaa, mikä ei tule tuottamaan itsellesi loppujen lopuksi kuin pelkkää ahdistusta. Maailmaa ei ole tehty analysoitavaksi. Se on liian ristiriitainen, liian moniulotteinen ja liian erikoinen minkään analyysin onnistumiselle. Mutta, ikään kuin kaikkien analyyttisen älykkyyden omaavien kiusaksi, maailmaa, ja sen kaikkia monisyisiä ilmiöitä jostain mystisestä syystä vaan tekee mieli analysoida. Ja todellakin turhaan.

Toivon, että edes viimeistään vanhuuteni päivillä, kykenisin joku päivä ymmärtämään, miten paljon helpompaa elämä on, jos sen osaa ajatella yksinkertaisesti. Sillä uskon, että se on nimenomaan onnellisuuden perimmäinen avain, tai ainakin helppo tie onneen.

Siihen asti taidan vain hukkua miljardeihin analyyseihini.