Saavuin Kallion kirjastoon pohtimaan maailman turvallisuutta. Siis matkustelun turvallisuutta tarkkaan ottaen. Stereotyyppisen cosmopoliitti-sinkkutytön kumppaninhakukriteereihin tunnetusti kuuluu, että tuleva mies tahtoisi matkustella. Tai kukapa muukaan kaupunkikasvatti nyt ei tahtoisi aika ajoin lähteä tutkimaan uusia paikkoja, meillä kun on tänä päivänä käytössämme globaali maailma, jota voimme pitää myös tutkimustemme leikkikenttänä. Paljon maailmaa nähnyttä henkilöä pidetään sivistyneenä, valveutuneena ja ihmisrakkaana. "Vau, tuollahan on mahdollisuus nähdä jatkuvasti maailmaa, mikä kadehdittava elämäntyyli!"
Ja sitten uutisoidaan suomalaisesta pariskunnasta, joka siepattiin Jemenissä.
Ainahan matkustelu on ainakin vaarallisempaa kuin kotona television tuijottaminen, mutta voiko matkustelua itseään kutsua vaaralliseksi? No riippuu tietenkin, minne matkustaa, kuuluu kommentti, joka tulee ensimmäisenä mieleen. Tottahan se on. On sanomattakin selvää, että on eri asia lähteä yksin rahattomaan rinkkareissuun Lähi-Itään, kuin matkata työnsä puolesta Tukholmaan.
Itse koen matkustelun ja sen turvallisuuskysymysten suhteen ristiriitaisia tunteita. Olen nuori, ja tahdon matkustella. Tahdon matkustella mahdollisimman paljon, nähdä maailmaa mahdollisimman monesta kolkasta. Jopa niistä kolkista, mitkä asettuvat oman turvallisuuslaatikkoni ulkopuolelle. Fantasioissani istun vanhana piikana kiikkutuolissa muistellen niitä nuoruuteni vuosia, kun maailmaa pelkäämättä matkasin hymyssä suin milloin minnekin, mielenkiintoisia ihmisiä tavaten.
Voiko fantasiani toteutua? Toteutua siis ilman, että tulen satutetuksi matkalla.
Näin naisena tuntuu, etten voi ilmoittaa lähteväni yksin minnekkään Pohjoismaita kauemmas ilman, että joku muistuttaa siitä, että oman sukupuoleni edustajan on kiinnitettävä erityistä huomiota turvallisuuteen. Olen matkustellut monessa maassa niin yksin kuin seurueessakin, eikä mitään ylitsepääsemättömän pahaa ole vielä tapahtunut. Ja tällä tarkoitan siis sitä, että kamalin tähän asti eteen tullut turvattomuuden tunne maailmalla on syntynyt varastetusta lompakosta. Ja onhan minulta varastettu lompakko Helsingin rautatieasemallakin.
Joka tapauksessa noilla varoituksen sanoilla on ollut vaikutusta aivotoimintaani. Matkustettuani yksin Amsterdamiin huomasin epäileväni tapaamiani ihmisten motiiveja huomattavasti herkemmin, kuin yleensä. Johtuiko se sitten yksinolosta, vai Amsterdamin maineesta, en tiedä. Jakaessani tuntemattoman kanssa taksin pohdin, puhuuko hän hollanniksi taksikuskille eri reittiohjeet, kuin ne mitkä englanniksi sovimme. Ja sitten yhtäkkiä huomaan olevani jossain ihan tuntemattomassa paikassa. Joku sanoisi, että tämänkaltainen kriittisyys on ihan tervettä, että niin kuuluukin ajatella. Joku toinen jopa ihmettelisi, miten uskalsin jakaa tuntemattoman kanssa taksin. Mutta sitten on heitä (joihin itsekin useimmiten kuulun), jotka surkuttelevat sitä, että jouduin tuntemaan epäilyä ja turvattomuutta tilanteessa, jossa siihen ei ollut tarvetta. Taksi ajoi suorinta reittiä hotellilleni, vieläpä tämän tuntemattoman ystävällisestä maksusta.
Syytän tämänkaltaisesta pelosta niitä kammottavia "mitä maailmalla tapahtuu" -uutisotsikoita, jotka saavat suuren osan lukijoistaan asennoitumaan ulkomailla matkusteluun varautuneesti. Tuskin on kuitenkaan täysin turhaa, että meille uutisoidaan maailmalla jatkuvasti tapahtuvista ihmisoikeusrikkomuksista, sieppauksista, pahoinpitelyistä ja raiskauksista. Niitä kun ihan oikeasti tapahtuu. Ei tarvitse mennä kuin Keski-Eurooppaan (saatika naapuriimme Venäjälle) huomatakseen, että Suomi on näihin verrattuna täysi lintukoto. Mutta -kuten itse sen näen- tylsyys ja turvallisuus jossain määrin ruokkivat toisiaan. Asun mielelläni Suomessa, sillä pidän lukuisia muita paikkoja huomattavasti turvattomampina, mutta myös paljon monipuolisempina ja näin mielenkiintoisempina. Puolensa kaikella.
Nyt suunnittelen matkaa Euroopan halki, lännestä itään ja lopulta Balkanin maille. En koe pelkoa matkaamiseni turvallisuuden suhteen. Tai ainakin yritän olla kokematta. Yritän olla ajattelematta, mitä potentiaalisia vaaroja koituu pelkästään siitä, että on maassa ilman paikallisen kielen taitoa. Tai tosiaan siitä, että olen nainen. En tahdo elää elämääni pelossa, ja siksi pysyä kotona television ääressä. Ja sitten vanhana muistella, miten nuorena en uskaltanut lähteä minnekään.
Varmasti oman turvallisuutensa takaamisyritykset ennaltaehkäisevät vaaratilanteita, mutta matkavarautuneisuudelle ei saisi antaa valtaa. Yritän motivoida itseäni uskaltamaan heittäytyä matkoillani, unohtaa jatkuvan skeptisyyden ja pitää mielessä, kuinka pieni todennäköisyys on, että joku sairasmielinen tahtoisi satuttaa turistia. Siis ellei tämä itse tietentahtoisesti hae sitä vaaraa, se on tietenkin eri asia. Tahdon uskoa siihen, että maailma pitää kyllä huolen, kunhan itse muistaa pitää tarvittavan huolen myös itsestään. Tahdon ajatella maailman leikkikenttänä ja mahdollisuutena, en pahojen ihmisten raiskaamana likaisena tunkiona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti